Veteraanikansanedustaja Tapio Karjalainen; Miten tähän on tultu?

Yleinen 10:42

Miten tähän on tultu?
(Otsikoksi olisin voinut merkitä myös Francis Wheenin kirjan ”Kuinka humpuuki valloitti maailman – nykyajan harhojen lyhyt historia” nimen.)

H.C. Andersenin tunnettua satua keisarin uusista vaatteista soveltaen ja mukaillen:
Keisarilla oli kuten asiaan kuului hyvin palveleva, ajan saatossa järkevästi kehitelty asu. Inhimillinen koreilun halu tosin kuningattaren muodossa ja muodoilla muistutti silloin tällöin toisissa ja toisenlaisissa maissa hallitsevien kuninkaiden erilaisesta muodista. Oli siis voimia, jotka horjuttivat keisarin tyytyväisyyttä omaan asuunsa.

Kuin joidenkin tilauksesta paikalle saapuivat kankurikonsultit. Korvausta vastaan he suorittivat asuarvion: ei enää kelpaa, ei ole nykyaikaa, tasapäistää, tarvitaan yksilöllisempää. Nyt jo suurempaa korvausta vastaan he lupautuivat korjaamaan tilanteen. Varoittivat kelmit etukäteen tuotoksensa olevan niin upea, että töissään epäpätevät eivät sitä hahmota.

Alkoi kovan tohinan saattelema asun valmistus. Loimiksi konsultit vaativat oikein kehittämisverkoston monin hallinnointilaatikoin ja vakanssein. Vanhan asun pois repiminen tosin herätti joissakin kiusallisen kysymyksen, miksi ehyt ja toimiva pitikään rikkoa.

Moni hieraisi silmiään nähdessään keisarinsa ilman vaatteita. Tosin uutta muotia tavoittelevan keisarinnan katseleminen auttoi unohtamaan perimmäisiä kysymyksiä. Kaikkein hiljentävintä oli tieto, että uuden asun näkemisen esti katsojan täydellinen kyvyttömyys omaan työhönsä. Se piti hallitsijaparinkin jos kenen hiljaisena. Viimeiseksi tuomioksi kyvyttömille oli lisäksi varattu leima, jossa luki uusi kirosana: muutosvastarinta.

Maa kuohui uutta innostusta. Olematonta tulosta käytiin ihmetellen ihastelemassa; kukaan ei uskaltanut tunnustaa, ettei näe konsulttien lupaamaa asua alastoman hallitsijaparin yllä. Tarvittiin tervejärkinen lapsi, joka kajautti ilmoille vapauttavan tiedon: keisariparillahan ei olekaan yllään luvattuja vaatteita.

Näin saatiin onnellinen loppu. Sellainenhan kuuluu satuihin. Mutta miten on arkisen elämän kanssa.

+++

1980- luvun loppupuolella suomalainen yhteiskunta oli monen mielestä tasapainoisimmillaan ja tasa-arvoisimmillaan. Joidenkin mielestä jopa häiritsevästi; oli ulkoisten tuntomerkkien perusteella aikaisempaa vaikeampaa erottaa eliittiä rahvaasta.

Me olimme kehittäneet – sosialidemokraatit vahvasti veturina – erilaisten yhteiskuntamallien maailmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Olimme taloudellisesti ja sivistyksellisesti nousseet maailman kärkitiloille. Perustaa olivat luoneet peruskoululaki, kansanterveyslaki ja 60-luvun sosiaalipolitiikka, Elintasomme oli korkea ja kansainvälisessä vertailussa suhteellisen tasaisesti jakautunut. Silti ”vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”. Tai Mauno Koivistoa siteeraten ”aina jostakin näkökulmasta katsoen harjoitettu politiikka on väärää politiikkaa”. Molemmilla perusteilla löytyi kritiikin aiheita ja kriitikoita.

Tasapäistäminen oli yleisimpiä kriittisiä kirosanoja. Tuota ”kirousta” poistamaan oli 1980-luvun loppupuolella alkanut läntisessä maailmassa levitä uusliberalistinen oppisuunta. Ronald Reagan, Margaret Thatcher ja Uuden Seelannin malli olivat sen kärkinimiä. Rajoittamaton yrittäjävapaus, yksilöllisyys, ulkoistaminen ja yksityistäminen olivat iskusanoja, joiden mukaan alettiin yhteiskuntia, myös niiden julkista taloutta ja palvelutuotantoa, muuttaa. Sitä ei välttämättä tehty läpinäkyvästi julkisen keskustelun jälkeen julkisin päätöksin. Se tapahtui tehtävään aivopestyjen virkamiesten valmistelemien, kokeiluhengessä kaupattujen lyhyiden mutta peruuttamattomiksi suunniteltujen askelten menetelmällä; kun hyppäät liukkaalle kivelle, et niin vain peruuta tai suuntaa muuta. Siksi moni kansalainen tänään ympärilleen katsoessaan ei tunnista menoa henkisesti omakseen.

Vauhtia ja oikeutusta kehitykselle antoi Neuvostoliiton kommunistisen leirin romahdus. Harvan jälkeenpäin kaipaaman järjestelmän poistuminen uhkakuvana antoi hengähtävässä maailmassa tilaa toiselle ääriajattelulle. Käännyttiin kyljeltä toiselle. Myllerryksessä myös sosialidemokraattien identiteetti hämärtyi. Kun sosialidemokratia oli ollut menestyksekäs kolmastie kommunismin ja kapitalismin välissä, lähdettiin brittien Tony Blair keulakuvana hakemaan uutta kolmatta tietä perinteisen sosialidemokratian ja kapitalismin välistä. Asetuttiin uusliberalismin valtavirtaan. Virta sai ymmärrystä sosialidemokraattisessa eliitissä, myös Suomessa.

+++

Uusliberalismin ajanhengessä uskottiin julkisen palvelutuotannon tehottomuuteen. Se korjattaisiin tuomalla yksityisen liike-elämän mallit yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin. Tuottavuuden ja tehokkuuden uskottiin lisääntyvän palvelujen laadusta ja laajuudesta tinkimättä ja jopa niitä parantaen. Keinot olivat siis ajanhengen mukaisia: yhtiöittämistä, yksityistämistä, kilpailuttamista, ulkoistamista ja ”rakenteellisia uudistuksia”, jotka tarkoittivat miltei yksinomaan työvoimman karsimista.

Yhdeksi suureksi tavoitteeksi on nostettu palvelujen tuotteistaminen. On syytä kysyä, mikä on julkisissa palveluissa todellinen tuote. Hakoteillä ollaan, jos palvelussa tuote-käsitettä muotoillaan ja yleensä kavennetaan rahan säästämistä ja työvoiman vähyyttä korostaen. Vähän kauempaa vertauksen hakien: puunkorjuussa tuote ei ole se vähin, kaataminen, vaan vähän laajennettuna sen karsiminen katkominen ja paikalta kuljettaminen. Laajimmillaan lisäksi jätteiden siivoaminen ja tarvittaessa naapurin työssä vioittuneen pensasaidan korjaaminen.
Tuotteistamisessa on usein pyritty tehokkuuden nimissä mahdollisimman minimaaliseen tulkintaan; jos tilikirjoissa hyvältä näyttää, muut vastatkoot todellisuudesta.

Liityn niihin, jotka kyseenalaistavat harjoitetun tuotteistamisen onnistumisen. Kun tuohon keinotekoiseen tuotteistamiseen lisätään sen mukanaan usein tuoma , kontrollin edellyttämä toimintojen päivittäinen kirjaaminen, ymmärrän työn suorittajan kyselevän herrojen viisauden perään. Samaan aikaan neuvoton asiakas kyselee tuon karsitun tuotteen aputuotetta toiselta luukulta.

+++

Mitä tämä kaikki on sitten tuottanut. Aihe olisi perusteellisen tutkimuksen arvoinen. Joitakin tutkijatason tuotteita on julkaistu. Heikki Patomäki on yksi pamfletillaan ”Uusliberalismi Suomessa”. Juha Siltala työelämän kehitystä kritisoineilla esiintymisillään samoin. Naomi Klein kansainvälisistä esiintyjistä on saanut jonkinlaista huomiota. Erkki Tuomioja suomalaisista aktiivipoliitikoista on kannanotoillaan viime aikoihin asti yrittänyt virittää keskustelua. Samaa yritin itsekin turhatumiseen saakka eduskunta-aikoinani. Kuitenkin voi yleensä todeta kehityksen kaikinpuolisen kritiikin tulleen tehokkaaasti syrjäytetyksi. Varsinkin poliittisella – siis demokratiassa päättäväksi uskotulla – kentällä. Valitettavasti sama pätee oman puolueeni – SDP:n – osalta.

On eletty yhden, vaihtoehdottomaksi julistautuneen, opin aikaa. Tässä mielestäni kauaskatseisesti piispa Laulaja lausui valtiopäiväjumalanpalveluksessa pitämässään saarnassa: Jotakin sokeaa on nykyisessä maailmanlaajuiseen valtaan pyrkivässä talousjärjestelmässä, joka esiintyy voittajan elkein, kovenevin ottein ja vaihtoehdottomaksi julistautuen. Lyhyellä tähtäimellä se kasaa leipää vahvoille, pitkällä tähtäimellä se tyrehdyttää sen kaikilta.

Piintyneenä urheilumiehenä tunnustan kilpailulla olevan myönteistä vaikutusta muuallakin kuin urheilussa. Silti sen työntäminen kaiken perustaksi tuottaa paitsi voittajia automaattisesti myös häviäjiä. Lisäksi monien yhteiskunnallisten palvelujen kehittämisvälineenä se sisältää ratkaisemattoman ongelman mittaamisessa ja mittareissa. Tavaratuotannossa ja ojankaivuussa se on ratkaistavissa. Tulos ja tehokkuus on yksiselitteisemmin mitattavissa. Kun siirrytään koulutukseen, sosiaalitoimeen ja terveydenhuoltoon, mittarit kyseenalaistuvat.

Valtion tuottavuusohjelmista löytää paljastavia esimerkkejä tuon ajattelun heikkouksista. Kamreerien tilikirjojen lukujen pieneneminen pyhittää muiden näkökohtien unohtamisen. Kärjistäen: kun tilien menokohdat ovat nollassa, tuottavuus, tehokkuus ja tulos ovat huipussaan. Viis siitä, että byrokratian seinien ulkopuolella tuotantokin on loppunut. Tulosvastuun kaventaminen näkyy yleisölle myös yksityisten pörssiyhtiöiden johdon käyttäytymisessä ja ulkoistamisessa. Ennen yritysten tehtävänä oli tuotanto, nyt liikesopimusten teko ja myyntikuntoon saattaminen.

Tuotteistamisessa ollaan arveluttavilla teillä, kun sitä yritetään soveltaa sosiaaliseen huolenpitoon ja kasvatukseen.

On itsestään selvää, että maailma muuttuu eikä se voi olla koskettamatta jollakin tavalla meitä kaikkia. Muutoksella on kuitenkin aina vaihtoehtonsa ja niillä arvomaailmansa. Ovatko nyt koetut muutokset olleet kaikki välttämättömiä? Ovatko ne olleet hyväksi vai pahaksi? Kenen eduiksi kenen tappioiksi?

Olisi jo aika kyseenalaistaa kolmenkymmenen vuoden mittaisen kehityssuunnan pakollisuus; sellaiseksihan se meille on kuvattu. Ei niin, että uskoisimme voivamme peruuttaa virheiden tekohetkeen ja aloittaa siitä vaihtoehtoinen historia uudelleen. Kuitenkin sosialidemokraattien on syytä noteerata, että kapitalismin ja markkinatalouden tietyt tuotokset ovat saaneet lisääntyvää kritiikkiä myös oppisuunnan kannattajien taholta. Kun politiikan suuret linjat hakevat paikkaansa, SDP:n oman historiansa ja periaatteidensa mukaisten tehtävien takia on syytä varoa, ettei jää suurissa vedenjakajissa väärälle puolelle. SDP on tulevan puoluekokouksensakin merkeissä aihetta suuria periaatteitamme selkiinnyttävään keskusteluun.

Vaihtoehdottomuus tuo toivottomuutta. Se tyrehdyttää keskustelun ja patouttaa tunteita ja kärjistää asenteita. Se on ollut osa suomalaisenkin yhteiskunnan arkea viimeiset kolme vuosikymmentä. Sen luoma kahtiajako pörssiosakkeiden ostajajonojen ja leipäjonojen välille tuottaa automaattisesti kunniakujan populistisille liikkeille, jotka osaavat kuunnella kansalaisten tuntoja heistä etääntyneitä päättäjiä paremmin. Miten valtakoneisto sen oivaltaa, on meidänkin yhteiskuntarauhamme kannalta kohtalonkysymys.

+++

Edellä olen esittänyt yhden näkökulman menneeseen. Keskeisestikin mukana olleena. En kirjoita absoluuttisen totuuden löytäneenä; sellaisen löytäneitä on ihmisten kesken syytä kavahtaa. Minulla ei kirjoittaessani ole henkilökohtaisia tavoitteita. Niiden aika on jäänyt taakse silloin, kun kieltäydyin eduskunta- ja kunnallisvaaliehdokkuudesta. Sisälläni asuvasta sosialidemokraatista en kuitenkaan näy pääsevän eroon. Sen paine pani minut vielä maailmanmenoa seuratessani kertomaan, miten tähän on omien havaintojeni mukaan tultu.

Tapio Karjalainen
veteraanikansanedustaja
SDP:n jäsen vuodesta 1968