Viime vuosien tapahtumat ovat muistuttaneet suomalaisia siitä, että turvallisuus ei ole itsestäänselvyys. Pitkittyneet sähkökatkot, kyberhäiriöt, sään ääri-ilmiöt, tulipalot ja erilaiset poikkeustilanteet ovat nostaneet varautumisen aivan uudella tavalla julkiseen keskusteluun.
Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat monet vammaiset ja toimintarajoitteiset henkilöt. Kriisi- ja vaaratilanteissa liikkumis-, aisti- tai kognitiiviset rajoitteet voivat vaikeuttaa vaaran havaitsemista, turvallista poistumista tai viranomaisohjeiden ymmärtämistä ja toteuttamista. Tilanne voi muodostua hengenvaaralliseksi jo muutamassa minuutissa, jos apua ei ole saatavilla oikeaan aikaan.
Suomen pelastuslainsäädäntö velvoittaa viranomaisia suojelemaan ihmisiä ja rajoittamaan onnettomuuksien seurauksia. Myös hyvinvointialueilla on lakisääteinen velvollisuus varautua häiriö- ja poikkeustilanteisiin sekä turvata palvelujen jatkuvuus. Lisäksi YK:n vammaissopimus korostaa, että vammaisten henkilöiden turvallisuus on turvattava myös kriisitilanteissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että turvallisuutta ei voida suunnitella vain “keskivertokansalaisen” näkökulmasta.
Jos henkilö ei kykene poistumaan rakennuksesta ilman apua, tarvitsee sähköä hengityslaitteisiin, kommunikoi vaihtoehtoisilla menetelmillä tai tarvitsee jatkuvaa tukea arjessaan, täytyy nämä tarpeet huomioida jo ennakolta. Turvallisuus ei saa perustua siihen oletukseen, että kriisin hetkellä joku sattuu olemaan paikalla auttamassa.
Kotona asuvien turvallisuus on uusi suuri kysymys
Yhä useampi vammainen henkilö asuu kotona kotiin vietävien palveluiden turvin. Se on monelle hyvä ja oikea ratkaisu, mutta samalla se muuttaa turvallisuuden rakenteita.
Aiemmin henkilökuntaa oli usein ympärivuorokautisesti paikalla laitoksissa tai asumisyksiköissä. Nyt moni ihminen asuu yksin, teknologian ja kotihoidon varassa. Mitä tapahtuu, jos sähköt katkeavat pitkäksi aikaa? Jos hissit eivät toimi? Entä jos puhelinverkot kaatuvat? Yleisvaarasta ilmoittaminen ei tavoita? Jos pelastushenkilöstö ei tiedä, että asunnossa asuu henkilö, joka tarvitsee evakuointiin apua?
Tällä hetkellä toimintatavat vaihtelevat merkittävästi eri alueilla. Joissakin kunnissa ja palveluissa varautuminen on hyvällä tasolla, toisissa käytännöt ovat puutteellisia tai epäselviä. Monin paikoin ei ole yhtenäisiä toimintamalleja siitä, miten vammaiset henkilöt tunnistetaan, tavoitetaan ja autetaan kriisitilanteissa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisten turvallisuus voi riippua liikaa siitä, missä he sattuvat asumaan tai minkä palveluntuottajan asiakkaita he ovat. Yhdenvertaisen turvallisuuden pitäisi kuitenkin olla koko hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaate.
Mitä pitäisi tehdä?
Yksi keskeinen ongelma suomalaisessa varautumisessa on edelleen sektorimaisuus. Pelastuslaitos, sosiaali- ja terveyspalvelut, asumispalvelut sekä järjestöt toimivat usein omissa rakenteissaan, vaikka kriisitilanteessa kaikki riippuvat toisistaan.
Siksi yhteistyö vammaisneuvostojen, järjestöjen, palveluntuottajien ja viranomaisten välillä on välttämätöntä. Vammaisilla henkilöillä itsellään on usein paras tieto siitä, millaiset ratkaisut oikeasti toimivat arjessa ja poikkeustilanteissa.
Tarvitaan myös järjestelmällinen selvitys siitä, miten vammaisten henkilöiden pelastaminen ja evakuointi on tällä hetkellä huomioitu hyvinvointialueiden varautumisessa, sosiaali- ja terveyspalveluissa sekä asumispalveluissa.
Kukaan ei saa jäädä kriisitilanteessa yksin siksi, että toimintakyky on erilainen. Yhdenvertainen turvallisuus tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen henki ja turvallisuus ovat yhtä arvokkaita, myös silloin, kun yhteiskunta kohtaa häiriöitä, onnettomuuksia tai poikkeusoloja.
Annemari Eskola
Aluevaltuutettu, Pohde, sd.
Kunnanvaltuutettu, Oulu