Suomen hyvinvointialueet elävät ratkaisevaa aikaa. Talouspaineet, palveluverkkojen
karsiminen ja henkilöstön kuormitus näkyvät arjessa konkreettisesti – myös
pelastustoimessa. Kun hälytys tulee, ratkaistaan minuuteissa ihmisen elämä, terveys
ja turvallisuus.
Toimin aluevaltuutettuna Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueella ja katson
näitä isoja uudistuksia kahdesta suunnasta: päättäjänä ja pelastajana. Olen
työskennellyt kaksikymmentä vuotta paloauton takapenkillä, nähnyt onnettomuudet,
tulipalot, pelastustehtävät, kiireen ja myös sen valtavan ammattiylpeyden, joka
suomalaisessa pelastustoimessa vielä elää. Siksi tiedän, että hyvinvointialueiden
onnistumista ei mitata vain tilastoilla ja numeroilla vaan sillä, kuinka nopeasti apu
tulee – ja tuleeko se.
Hyvinvointialueuudistus oli historiallinen. Sen tarkoitus oli koota sosiaali-,
terveys- ja pelastustoimi saman katon alle, vahvistaa palvelujen yhdenvertaisuutta ja
turvata leveämmät hartiat kantamaan vastuuta. Tavoite oli kunnianhimoinen. Mutta
uudistuksen toimeenpano osui aikaan, jolloin talous kiristyi, Euroopassa rajojemme
lähellä syttyi sota, kustannukset kasvoivat ja henkilöstöpula syveni. Pelastustoimessa
tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että asemaverkkoa tarkastellaan jatkuvasti,
yksiköiden lähtövalmiuksia punnitaan ja jokainen euro lasketaan tarkasti.
Pelastustoimi ei kuitenkaan ole pelkkä kuluerä. Se on turvallisuuden
perusinfrastruktuuria – aivan kuten terveydenhuolto tai koulutus. Kun paloasema
suljetaan tai lähtövalmiutta heikennetään, vaikutus ei näy vain tilastoissa ja euroissa.
Se näkyy vasteajoissa, ihmisten kokemassa turvassa ja lopulta vahinkojen
laajuudessa. Maaseudulla ja harvaan asutuilla alueilla tämä korostuu.
Pohjois-Pohjanmaalla etäisyydet ovat pitkiä. Kun apu lähtee liikkeelle, matkaa voi
olla kymmeniä kilometrejä.
Olen nähnyt tilanteita, joissa minuuteilla on ollut ratkaiseva merkitys.
Sydänpysähdys, liikenneonnettomuus, vesipelastustehtävä, rakennuspalo.
Pelastustoimen vahvuus Suomessa on ollut se, että apu tulee nopeasti ja
ammattitaitoisesti – myös pienempiin kuntiin. Tätä järjestelmää ei pidä murentaa
lyhytnäköisillä säästöillä.
Samalla on tunnustettava tosiasiat: talous on saatava kestävälle pohjalle,
mutta ratkaisut on tehtävä viisaasti. Pelastustoimessa se tarkoittaa panostamista
ennaltaehkäisyyn, riskienhallintaan ja yhteistyöhön. Jokainen estetty tulipalo,
jokainen turvallisuuskoulutus ja jokainen toimiva palotarkastus säästää inhimillistä
kärsimystä ja yhteiskunnan varoja. Turvallisuus syntyy arjessa.
Hyvinvointialueella pelastustoimi on osa kokonaisuutta. Yhteistyö ensihoidon
ja sosiaali- ja terveyspalvelujen kanssa on arkipäivää. Usein kohtaamme ihmisiä
heidän elämänsä vaikeimmalla hetkellä. Yksinäisyys, mielenterveyden haasteet,
päihdeongelmat ja syrjäytyminen näkyvät myös hälytystehtävissä. Siksi
hyvinvointialueen päätöksenteossa ei voi tarkastella pelastustoimea pelkkänä
kulueränä. Kun perusterveydenhuolto toimii, mielenterveyspalvelut ovat saatavilla ja
arjen tuki on kunnossa, myös onnettomuuksien ja kriisien määrä vähenee.
Minusta turvallisuus on jokaisen kansalaisen perusoikeus. Se ei saa riippua
postinumerosta. Suomen perustuslaki turvaa jokaiselle oikeuden elämään ja
henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Tämä ei saa olla juhlapuheiden korulause, vaan
velvoite. Kun päätämme palveluverkosta, henkilöstömitoituksesta tai
investoinneista, meidän on kysyttävä: toteutuuko tämä oikeus aidosti kaikille?
Pelastustoimen henkilöstö tekee työnsä suurella sydämellä, mutta kuormitus
sekä jatkuva muutos ovat kasvaneet merkittävästi. Tehtävämäärät lisääntyvät,
pelastusyksiköt toimivat isoilla alueilla vajaalla miehityksellä, kalusto vanhenee, osa
pelastusasemista on elinkaarensa päässä, ja epävarmuus tulevasta painaa.
Henkilöstön pitovoima on kriittinen kysymys. Tarvitsemme hyvää johtamista,
mahdollisuuksia kouluttautua ja kehittyä sekä ennen kaikkea tarvitsemme kaikkien
päättäjien arvostusta ylintä valtiojohtoa myöten. Turvallisuus ei synny ilman
motivoitunutta ja osaavaa henkilöstöä. Myös pelastajilla on oikeus tehdä työnsä
turvallisesti.
Pohjois-Pohjanmaalla keskustelu palvelujen keskittämisestä herättää
ymmärrettävää huolta. Ihmiset kysyvät: tuleeko apu ajoissa? Onko paloasema vielä
ensi vuonna toiminnassa? Nämä kysymykset ovat oikeutettuja ja hyvin ajankohtaisia.
Päättäjänä minun tehtäväni on varmistaa, että ratkaisut perustuvat riskiarvioihin,
tietoon ja vaikutusten huolelliseen arviointiin – ei pelkästään euroihin.
Hyvinvointialueen tulevaisuus ei ratkea vastakkainasettelulla, vaan
yhteistyöllä. Tarvitsemme avointa keskustelua, henkilöstön kuulemista ja asukkaiden
osallistamista. Turvallisuus on yhteinen asia. Kun ihminen soittaa hätänumeroon,
hän odottaa saavansa apua.
Pelastajana olen oppinut, että kriisissä tärkeintä on toimintakyky ja
luottamus. Sama pätee hyvinvointialueeseen. Meidän on rakennettava järjestelmä,
joka kestää paineen – myös taloudellisen. Mutta sen ytimessä on aina oltava
ihminen. Hyvinvointialueiden uudistus tehtiin, jotta palvelut turvataan
tulevaisuudessa. Nyt meidän on huolehdittava, ettei säästöjen varjolla heikennetä
sitä perustaa, jolle suomalainen turvallisuus ja hyvinvointi on rakennettu.
Turvallinen arki ei synny sattumalta. Se syntyy päätöksistä, joissa arvot
ohjaavat numeroita – ei toisin päin. Pelastajan näkökulmasta kysymys on lopulta
yksinkertainen: tuleeko apu ajoissa ja onko se laadukasta? Jos vastaus on kyllä,
olemme onnistuneet. Jos ei, meidän on korjattava kurssia.
Harri Minkkinen
Pelastaja
Aluevaltuutettu
Pohteen aluevaltuustoryhmän blogi: Tuleeko apu ajoissa?
